Vierailevana kirjoittajana tällä kertaa Markku DeFrostia rumpujen takana tuurannut Olli-Matti Wahlström:
Esipuhe:
Treenit
Nonni. Elämme kesäkuista torstaita. Päivän numero taitaa olla 29. Krapulainen, vapiseva hyypiö astuu ulos lentokoneesta Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja vannoo, että ei ikinä enää astu noihin kirottuihin vehkeisiin. Matkatavarahissin luona tajuan, että tuo kyseinen haiseva hyypiöhän olen mie. Hävettää vähän. Nopeasti bussiin ja kohti kotia. Vapina ja pelkotilat pahenee bussissa. On varmaan plus 50 astetta lämmintä ja suhteellinen ilmankosteus lähentelee sataa prosenttia. Kyllä siinä alkaa jo peruukki hikoamaan kovemmallakin popparilla. Juuri kun pääsen bussista ulos puhelimeni soi ja siellä soittelee bassotaiteilija Jami Motti. Hän kyselee, että käykö illan treeniajaksi klo 20:00? V**TU! Enhän mie muistanut koko asiaa. On ollut niin hirvee viikko, että unohdin tuon heikkona hetkenä tekemäni lupauksen. Tuo lupaus oli se, että lähden tuuraamaan Markku DeFrostia Miehikkälään Happoradion keikalle. Ja vieläpä Pelimannipäiville. No eihän siinä muu auttanut. Kotiin päästyäni kaivoin ostamani tanhupuvun, tuohivirsut ja neljäntuulenhatun valmiiksi huomista keikkaa varten. Otetaan nyt kaikki irti noista Pelimannipäivistä.
Tapaan Jamin kalliossa terassilla. Paikalle pienen odottelun jälkeen ilmestyy myös AH sekä Aki ”Adolf” Tykki. (”Adolf”-lisänimestä valaisen myöhemmin tässä tarinassa.) Aki ja AH potevat myös hiukan huonoa oloa. Kertoivat eilen olleensa ohjelmatoimistonsa Popgeen kemuissa, jossa olivat kuulemma sekoilleet. Enempää en suostu raottamaan. Ajeltiin Pitäjänmäkeen treenikämpälle, jossa näimme (eihän niitä voi olla näkemättä) Happoradion tekniikkamiehet, Kuljun ja Vetkun. Roudattiin kamat treenikämpän uumeniin ja aloiteltiin treenit. Hiukan pelonsekaisin tuntein alettiin soitella biisejä. Mutta pelkokin siinä muuttui pikkuhiljaa mukavuuden tunteeksi. Syynä tähän oli se, että biisit saatiin kuin saatiinkin soitettua alusta loppuun ilman mitään suurempia kommelluksia. Oli ihan helvetin mukavaa. Tai siis niin ne arvon taiteilijat väitti. Enhän mie nyt ole mikään MdF soittamaan, mutta olenhan mie puolet laihempi, lyhyempi, tyhmempi, pahan hajuisempi…
Oltiin Jami Motin kanssa niin innoissamme illan treeneistä, että paineltiin suoraan baariin. Ja se oli suuri virhe. Bongasimme toisemme loppuyöstä tanssiravintola Zetorista. Kaikkien niiden puimurikuskien (eli kaltaistemme) keskeltä joraamasta ja ihan sata lasissa ja pää märkänä. Tiäks?
1. luku:
Keikkapäivä
Kello 16:00 Perjantai-iltapäivänä kaarramme taksilla herran bassotaiteilijan asunnon eteen. Jamin ensimmäinen kysymys miun mielestä selventää sen seikan helvetin hyvin, että eilen todellakin zegoiltiin. Kysymys oli: ”Menikö meillä hyvin?” Kävimme eilisen illan tapahtumat läpi matkalla treenikämpälle. Niin, ja oltiin sähköauton kyydissä!!! Tai siis se oli puoliks joku bensa-auto ja puoliks sähköauto. Mie olin oikeesti liikuttunut, kun oli niin outoa ja uutta olla moisen vehkeen kyydissä. Juhlaa! Pitäjänmäestä löydettiin meidän keikkabussi. Se helvetin masiina oli lämmittänyt itsensä lämpötilaan, joka oli sikaosaston mittarin mukaan plus 36 astetta. Voitte vaan uskoa, mikä hiki ja ahdistus valtasi mielen. Mutta onneksi se siitä viileni, kun matkaan päästiin ja vieläpä yllättävän nopeasti. Matkalla alkoikin sitten musan kuuntelu ja vilvoittelu erilaisilla virvoitusjuomilla. Rupateltiin niitä näitä. Kysyin AH:lta, että meneekö Happoradiolla keikoilla paljon kieliä poikki jne. Vastauksena oli että eipä juurikaan, että Haapasalolla on kerran koko Happoradion historiassa katkennu kieli keikalla. No, arvatkaa miten kävi? Kerron kohta.
Ehdottomasti matkan suosituin biisi oli Maj Karman uusi single Rukous. On muuten oikeesti ihan törkeen hieno biisi. Jos nyt pitää jonkun näköinen top-3 tuolta matkalta tehdä, niin se on varmaankin seuraavanlainen:
1.) Maj Karma: Rukous
2.) Maj Karma: Sydän on yksinäinen saalistaja (kun tuli aina tuon Rukouksen perään, ei myö tätä oikeesti niin paljoa kuunneltu)
3.) Michael Jackson: Bad
Matka taittui mukavasti. Vaalimaalla tuli vastaan sitten sellainen rekkajono, mitä näkee aina uutisissa. Mutta eihän siinä oikeesti ollut enää mitään järkeä. Varmaan 20 km:n matkalla oli niitä rekkoja siinä puoliksi tiellä ja puoliksi pientareella. Ja ei ollut mikään leveä tie todellakaan. Kyllä oikeesti pelotti, kun lähdettiin sitä jonoa ohittamaan ja mutkan kohdalla tajuaa, että sieltä on joku Sergei tulossa jollain panssarivaunulla vastaan vasemmanpuoleisella kaistalla. Siellä sitten millimillissä mentiin ja popparit huusi ja paska haisi. Kyllä nimittäin pelotti. Mutta onneksi aika pikaisesti päästiin ohi tuosta kauhusta ja saavuttiin herran kukkaroon. Eli Miehikkälään. Se paikka on kyllä todellakin keskellä ei mitään. Tykin ensimmäinen kommentti taisi olla, että nyt muuten kärähti.
Festivaaliteltta löytyi nopeasti ja siellähän oli jo Katri Ylander yhtyeineen soittamassa. Ja siellähän oli sitä sakkiakin oikein mukavasti paikalla. Järjestävä taho ohjasi meidät takahuoneeseen ja sinnehän oli Miehikkälän Martat meille laittaneet pöydän koreaksi. Oli kuulkaas lihasopat ja raparperikiisselit jne. Perusruokaa, jota ei juurikaan ikinä keikkapaikalla saa vaikka sitä juuri monesti toivoo. Syötiin hyvin ja jutusteltiin festivaalin järjestäjän kanssa hetki niitä näitä, jonka jälkeen painuttiin takaisin bussiin. Itseäni alkoi jännittää niin helvetisti. Ja taisipa noita muitakin hiukan jännittää tämä tilanne. Nuorisoa ja vähän vanhempiakin oli teltassa edelleenkin mainiosti paikalla.
Dallas-alkunauha jyrähti ilmoille ja sitten se olikin menoa. Aika varovaisesti itse henkilökohtaisesti aloittelin tuon soittourakan. Syynä tähän oli Vetkun suusta kuultu lause: ”Se on muuten lähellä, että se virvelinkalvo hajoaa tänään”. No tietenkin. Tänäänhän ne kaikki kaameudet tapahtuu, kun mie olen tuuraamassa ja muutenkin on pieni epävarmuus koko keikasta ilmoilla. Mutta siitä se alkoi hiljalleen lutviutua. Suru on -kappale oli setin kolmas biisi ja sillon alkoikin tapahtua. AH:lta katkesi kieli, jonka seurauksena Jami putosi kyydistä ja miehän aloinkin sitten paniikissa paukutella ihan mitä sattuu ja homma levisi saman tien ihan käsiin. Nopea itsetutkiskelun paikka ja sitten homma alkoikin kulkea. Loppukeikasta oli oikeesti jo ihan mainio meininki niin yhtyeellä, kuin yleisölläkin.
AH:lta meni sitten varakitarankin kieli poikki juuri ennen Taviksia. Kitara toistamiseen vaihtoon ja homma saatiin kuin saatiinkin kunnialla loppuun. Pelonsekaisin tuntein odottelin tekniikan murhaavia/negatiivisia kommentteja keikasta, mutta niitä ei sitten koskaan onneksi tullut. Päinvastoin kaikki tuntuivat olevan helpottuneita, että homma saatiin kunnialla hoidettua. Huh!
2. luku:
Keikan jälkeen
Keikan jälkeen nimmarisessiota nuorisolle. Kirjoitin suurimpaan osaan kupongeista oman nimeni, mutta en voinut myöskään vastustaa ”Make DeFörst” nimen käyttöä. Ja tuo nimihän tietysti kuitattiin anarkia A:lla. Tykki ja AH siellä onneksi joutui pahimpaan pyöritykseen, kun ne oli niin ihqui. Seuraavaksi edessä oli takahuoneen putsaaminen ja siirtyminen kohti majoitustiloja.
Lähdettiin kävelemään kohti majotuspaikkaa, mutta meininki oli siinä vaiheessa jo niin kräzyy ja zegoo, että päätettiin poiketa paikallisen ravintolan terassille. Villi oli meininki. Puukot viuhui ilmassa ja sotahuudot soi korvissa. Onneksi ne ihmiset oli kuitenkin erittäin suvaitsevaisia meitä kohtaan. Pelotti kuitenkin. Oltiin terassilla n. tunti, jonka jälkeen lähdettiin metsästämään meidän bussia. Eikä mitään hajua, että missä se sijaitsee. Miehikkälä on onneksi sen verran pieni paikka, että bussi löytyikin todella nopeasti. Painuttiin sisälle ja alettiin musan kuuntelu ja hauskanpito. Aki Tykin mp3-soittimesta alkoi tulvia ilmoille yhtyeeni 51koodin tuorein albumi Rautaiset linnut. Aki Tykkihän on aina julistanut olevansa todellinen HC-51koodia fani, mutta mitä pidemmälle levy eteni, sitä paskemmalta se hänen mielestään kuulosti. Hitlerinä ja itäsuomalaiseen tyyliin haukku biisit ja levyt ja tekstit ja kannet ja jätkät jne. Mie heti annoin sille tuon lisänimen. Mutta ei siinä mitään. (Hei ja mie en todellakaan muista mitään tämmösestä että tämä on kyllä törkeetä panettelua! Mie OON HC-51koodia-fani! OON!! –Aki) Sen jälkeen taas kuunneltiin tuota reissun Top3-listaa monta kymmentä kertaa. Tässä vaiheessa ulkona oli jo täysin valoisaa ja päätettiin siirtyä pihalle. Jami Motti pesi bussin varmaan 7 kertaa, tosin vain yhdestä kohdasta. Ja sen jälkeen alkoikin Tykin ja Motin vesisota. Siellä ne hihitteli ja kikatteli sen letkun kanssa molemmat ihan litimärkinä. AH ja mie katseltiin sivusta ja kannustettiin. Urpoja mitä urpoja. Leikkikin saatiin loppuun, en tiedä loppuiko Miehikkälästä vesi tai jotain? Seuraavaksi siirryttiin saunomaan. Tässä vaiheessa kello oli jo aamu ja kohta olisi kotiin lähdön aika. Jumala on ehkä sittenkin olemassa.
Jälkisanat:
Paluupäivä
Seuraava muistikuvani onkin Helsingistä, jossa herään peiteltynä 50:llä Happoradion t-paidalla. Aurinko paistaa ja taas on kuuma. Olo on omituinen. Vähän samankaltainen, kun se oli juuri eilen. Eilen, kun raahauduin kotiin Helsinki-Vantaalta. Voi luoja, Ei enää ikinä… näinköhän ei!?
Kuvia tältä keikalta:
Osa 1
Osa 2
Osa 3
Miehikkälässä soitettiin:
01 älä huuda
02 tanssi
03 suru on
04 hc-sää
05 pahoille teille
06 sinä
07 ikävä ihollesi
08 varo miestä
09 linnusta sammakoksi
10 hitaasti
11 tavikset
12 kaupunki täynnä ihmisiä
13 pois kalliosta
—
14 mulla menee hyvin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti